Keisarillinen välittömyys
From Wikipedia, the free encyclopedia
Keisarillinen välittömyys (saks. Reichsfreiheit tai Reichsunmittelbarkeit) oli Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa saksalaiseen feodaalilakiin perustuva etuoikeutettu asema, jossa valtakunnansäätyihin kuuluvat valtakunnankaupungit sekä ruhtinaspiispojen tai maallisten valtakunnanruhtinaiden alueet, tai yksittäiset henkilöt kuten valtakunnanritarit, olivat välittömästi keisarin (myöhemmin myös valtiopäivien ja keisarikunnan ylimpien tuomioistuimien) alamaisia.[1]
Välittömyyden myöntäminen alkoi varhaiskeskiajalla, yleensä piispoille, apoteille ja kaupungeille. Alkuun se oli usein saajilleen enemmän rasite kuin etuoikeus, koska nämä joutuivat usein tukemaan keisaria rahallisesti tai sotilaallisesti, tai toimimaan isäntinä keisarilliselle seurueelle. Keisarin vallan heikentyessä 1200-luvulta alkaen keisarillista välittömyyttä nauttivat saivat kuitenkin haltuunsa huomattavia valtaoikeuksia, jotka olivat aiemmin kuuluneet keisarille.
Vuonna 1648 Westfalenin rauhassa keisarillisen välittömyyden katsottiin liittyvän alueelliseen yliherruuteen (saks. Landeshoheit tai lat. superioritas territorialis). Nykytermeillä sitä voisi kutsua rajoitetuksi suvereniteetiksi, koska Landeshoheitia nauttivat alueet olivat edelleen keisarikunnan yhteisen lain alaisia.[1]