Keskiajan lääketiede
From Wikipedia, the free encyclopedia
Keskiajan lääketiede tarkoittaa sekä käytännöllistä lääkärintyötä että teoreettista oppiainetta Euroopan keskiajalla suunnilleen tuhannen vuoden ajanjaksolla vuosien 500 ja 1500 välissä. Keskiajalla lääkintätaito oli kristinuskon vaikuttaessa kokenut kaksi muutosta: yhtäältä ihmeparannukset ja toisaalta organisoidun hyväntekeväisyyden, joka ilmeni etenkin hoitolaitosten perustamisena.[1] Keskiajan ensimmäiset viisisataa vuotta sairaiden parantaminen oli käytännön toimintaa, joka tapahtui lähes kokonaan ilman erityistä teoriaa. Tähän vaikutti sekin, että antiikin kreikan kirjallisuus ja islamilaisen maailman 800-luvulta alkanut lääketieteellinen kirjoittelu olivat jääneet kielimuurin taakse. Tilanne alkoi korjaantua 1000-luvulta alkaen, jolloin molempia alettiin kääntää latinaksi.
Lääketieteestä tuli akateeminen oppiaine, kun ensimmäiset yliopistot perustettiin Pariisiin (1150), Bolognaan (1158) ja Montpellieriin (1289). Antiikin tekstien käännöstyö oli tällöin nostanut lääketieteen uuteen asemaan keskiajan oppineiden silmissä. Kun se aikaisemmin oli kuulunut oppineiden halveksimiin käden taitoihin, se käsitettiin nyt osaksi arvostettua luonnonfilosofiaa.[2] Käännöstyö ulottui myös islamilaisen maailman oppineisiin. Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin keskiajan eurooppalainen lääketiede, joten arabiankielisen kirjallisuuden kääntäminen latinaksi, mitä alkoi tapahtua 1100-luvulta lähtien, ei tuonut mukanaan suuria yllätyksiä. Euroopassa antiikin klassikkoja tarkasteltiin varsinkin islamilaisten kommentaattoreiden kautta.
Vielä keskiajan lopullakaan käytännön lääkärit eivät juuri valmistuneet yliopistoista.[3] Käytännön työn ja akateemisen lääketieteen väliin avautui kuilu, joka oli selvin anatomiassa. Koska akateeminen lääketiede ei nojannut empirismiin, se ajautui myös hedelmättömiin erimielisyyksiin, joista ei ollut järjellistä tietä ulos.[3] Keskiajan lääketieteen merkitystä sairauksien hoidossa suhteellistaa historioitsija William McNeillin arvio, jonka mukaan vasta vuoden 1850 jälkeen teoreettisesta koululääketieteestä alkoi olla enemmän hyötyä kuin haittaa sairauksien hoidossa.[4] Esimerkiksi antiikista lähtien suosittu suoneniskentä oli potilaille pelkästään haitallista.[5]