Yksinäisyyden kaivo
romaani / From Wikipedia, the free encyclopedia
Yksinäisyyden kaivo (engl. The Well of Loneliness) on vuonna 1928 ilmestynyt brittiläisen kirjailijan Radclyffe Hallin romaani. Se kertoo yläluokkaiseen perheeseen syntyneen brittinaisen Stephen Gordonin elämästä, jonka ”synnynnäinen invertismi” (eli homoseksuaalisuus) on ilmiselvää lapsuudesta alkaen. Kirja esittää invertismin luonnollisena asiana ja vetoaa lukijan suvaitsevaisuuteen.
Yksinäisyyden kaivo | |
---|---|
The Well of Loneliness | |
1. painoksen kansi |
|
Alkuperäisteos | |
Kirjailija | Radclyffe Hall |
Kieli | englanti |
Genre | romaani |
Kustantaja | Jonathan Cape |
Julkaistu | 1928 |
Sivumäärä | 511 [1] |
Suomennos | |
Suomentaja | Milla Karvonen |
Kustantaja | Basam Books Oy |
Julkaistu | 2010 |
Sivumäärä | 440 [2] |
ISBN | 9789525734799 |
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Infobox OK |
Teos joutui ilmestyessään Sunday Express -lehden päätoimittajan kampanjan kohteeksi. Hän kirjoitti: ”Mieluummin antaisin terveelle pojalle tai tytölle pikarillisen sinihappoa kuin tämän kirjan.” Vaikka kirjan ainoa seksikohtaus koostuu sanoista ”ja sinä yönä, he eivät olleet jakaantuneet”, brittiläinen tuomioistuin päätti kieltää sen epäsiveellisenä, koska se puolustaa ”naisten välistä luonnotonta toimintaa”.[3] Yhdysvalloissa kirja selvisi ilman tuomiota sekä New Yorkin osavaltion että tullin oikeudessa.
Teoksen oikeuskäsittelyjen julkisuus lisäsi lesbojen näkyvyyttä brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa kulttuurissa. Vuosikymmenien ajan se oli parhaiten tunnettu lesboutta käsittelevä kirja englannin kielellä ja samalla usein nuorison ensisijainen tietolähde lesboudesta. Jotkut lesbolukijat pitävät kirjaa arvossa, kun taas toiset ovat kritisoineet sitä Stephenin itseinhon ilmaisusta ja kokevat sen lietsovan häpeää. Myös kirjan tyyli esittää lesbot miesmäisinä tai miesten vaatteisiin pukeutuvina naisina on ollut kiistanalainen. Nykyisin jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Stephen pitäisi nähdä transsukupuolisena.
Suomennoksen laatu on tyrmätty kritiikissä. Kaisa Neimala kirjoittaa Parnassossa, että teokseen mahtuu "tuhatkunta puuttumiseen kutsuvaa kömmähdystä".[4]